On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa!

Näin erästä laulua lainaten on tullut loppupostauksen aika! On ollut mielenkiintoista kuunnella luennoilla erilaisista katsomuksista ja katsomuskasvatuksen toteuttamisesta päiväkodissa. Lisäksi blogin pitäminen osoittautui itselleni mukavaksi tavaksi oppia, vaikka ensin en oikein pitänyt ajatuksesta, että joku muukin kuin opettaja lukisi mietteitäni. Mutta itseni haastaminen tuotti tulosta ja ehkä tulevaisuudessa pystyn osallistumaan paremmin luennoilla käytäviin keskusteluihin. Huomasin nimittäin, että on minullakin jotain järkevää sanottavaa välillä. Lisäksi tykkäsin lukea muiden bloggaajien blogeja, vaikka välillä niitä lukiessani koin alemmuskomplekseja, sillä jokaisella oli hienoja pohdintoja ja syvällisiä ajatuksia. Kiitos niistä!

Olisin toki halunnut kirjoittaa vielä monesta muustakin aiheesta kuten dialogista, Raamatun kertomuksista tai mahdollisista vierailijoista, joita voisin kutsua päiväkotiin. Tästä muistuukin mieleeni eräs entinen naapurini, joka oli melkein koko elämänsä ollut lähetystyössä Japanissa. Hän kertoi mielellään kokemuksiaan sieltä sekä millaista hänen työnsä oikein oli. Muistan myös kuinka kerran hän toi minulle hienon, valkoisen, japanilaisen Tamagotchin lahjaksi. Mutta siis, esimerkiksi tällainen vieras olisi hieno saada käymään päiväkodissa. Ja monta muutakin!

Itse olen sen sukupolven ihmisiä, joille ei puhuttu oikeastaan ollenkaan katsomuskasvatuksesta. Tai ainakin näin oli kyläkoulussani. Kaikki, mikä jollain tavalla liittyi katsomuksiin, oli aina uskontokasvatusta. Vierailimme kirkoissa, kirkon työntekijä kävi koululla puhumassa ja joka aamu alkoi uskonnollisella päivänavauksella. Tästä johtuen itsekin olin aina rinnastunut katsomuskasvatuksen jollain tavalla vain uskontoihin. Tämä (nyt minulle tuttu) katsomuskasvatus oli ennen aivan vieras käsite. Voisinkin sanoa, että opintojakson nimen mukaisesti ajatteluni laajeni kurssin aikana, sillä nyt minulla on käsitys siitä, mitä katsomuskasvatus oikeasti on ja kuinka sitä voi toteuttaa päiväkodissa. Valmista ideapankkia en saanut, mutta sehän oli selvää jo kurssin alussa. Sen sijaan sain eväitä siihen, kuinka mahdollisesti voisin toteuttaa katsomuskasvatusta lasten kanssa. Muutama aukkokin tosiaan jäi (esimerkiksi mitä mielekästä ja valvottua tekemistä uskonnottomien perheiden lapsille voi järjestää), mutta uskon, että niihinkin keksin vielä jonkun ratkaisun! Yllätyin positiivisesti siitä, mitä kaikkea lasten kanssa voi tehdä katsomuskasvatuksessa. Voi hiljentyä, kuunnella toista kuulemisen sijaan, käydä dialogia, vierailla kirkossa tai muissa pyhissä paikoissa, tutustua muihin kulttuureihin ja niiden juhliin jne. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!

Lopuksi haluan jättää tähän linkin videoon, jossa kaksi entistä mormonilähetyssaarnaajaa (ja nykyisiä Brigham Youngin yliopiston opiskelijoita, joka on Yhdysvalloissa toimiva, Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon yliopisto) parodoivat Adelen Hello -kappaleen. Tarkoituksenani ei ole missään tapauksessa nauraa mormoneille, mutta mielestäni on loistavaa, että itse mormonit paradoivat itseään ja näin tuovat omaa vakaumustaan esille. Mielestäni pieni pilke silmäkulmassa ei ole koskaan huono asia. Tämä video toi ainakin minulle hymyn huulille. Eli näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! https://www.youtube.com/watch?v=ckLqfX62u_I

Entäs ne muut?

Lukiessani läpi aiempia kirjoituksiani huomasin, että olen jo pohtinut joitakin uskontoryhmiä ja heidän katsomuksiaan. Mutta olen jättänyt todella vähälle huomiolle yhden suuren ryhmän, nimittäin uskonnottamat. Minulle tuntuu selvinneen tämän opintojakson aikana, että katsomuskasvatuksessa on otettava huomioon jokaisen lapsen kulttuuri, katsomus ja uskonto ja minulla on eväitä toteuttaa katsomuskasvatusta heidän kanssaan. Mutta entäs ne muut lapset? Ne lapset, joiden kotona ei harjoiteta mitään uskontoa.

Luin eräästä YLE:n artikkelista siitä, että vuonna 2011 uskonnottomia on Suomessa jo yli miljoona. Tai paremmin sanottuna yli miljoona suomalaista ei kuulu mihinkään rekisteröityyn uskontoryhmään. Sillä mielestäni ei voi sanoa, että nuo miljoona ihmistä ovat uskonnottamia vain koska he eivät kuulu johonkin uskontoryhmään. Itsekin olisin tuolla määrittelyllä ollut vuositolkulla "uskonnoton", kunnes liityin evankelilais-luterilaiseen kirkkoon. Mutta todellisuudessa olin kristitty ja uskovainen jo ennen kirkkoon liittymistä. Harvoin tuollaiset karkeat määrittelyt osuvat täysin oikeaan. Samoin voisin kuvitella osan tästä miljoonasta ihmisestä uskovan ehkä johonkin, oli se sitten uusi uskonnollinen ryhmä tai vanha alkuperäisuskomus. Tietenkin myös osa heistä on uskonnottamia. Lisäksi on tärkeää muistaa, että vaikka joku ei kuulu johonkin uskontoryhmään, se ei tarkoita sitä, että hänellä ei olisi omaa katsomusta. Tietenkin hänellä on. Kaikilla on jonkinlainen katsomus. Eikä se, että kuuluu johonkin uskontoryhmään tarkoita sitä, että kaikilla näillä ihmisillä olisi täysin samanlainen maailmankatsomus. Katsomuksiin liittyvät asiat ovat mielestäni paljon monimutkaisempia. Mutta pointtini on se, että se, ettei joku kuulu johonkin uskontoryhmään, tarkoita sitä, että hän olisi automaattisesti uskonnoton.

Tosiasia on kuitenkin se, että uskonnottomien määrä on nousussa Suomessa ja tämä olisi huomioitava myös päiväkodissa, sillä on olemassa perheitä, jotka eivät halua, että heidän lapsensa osallistuvat katsomuskasvatukseen. Ja heidän toivettaan on luonnollisesti kunnioitettava. En voi väkisin tai salaa laittaa heidän lastaan osallistumaan katsomuskasvatukseen ja kysymykseksi nousee se, mitä hän tekee sillä aikaa, kun muut ovat esimerkiksi vierailulla kirkossa tai juhlivat pääsiäistä? Ja katsomuskasvatushan tapahtuu harvoin tuokioissa, vaan useasti eri asiat nousevat esiin spontaanisesti. Mielestäni on hankalahkoa miettiä, mitä tämän lapsen tulisi tehdä sillä aikaa kun muilla on joku aktiviteetti. Luennoilla puhuttiin, että lapselle tulisi keksiä jotain mielekästä ja valvottua toimintaan. Mutta mitä tämä toiminta voisi olla? Itselläni ei ole ainakaan vielä mielessä mitä tämä toiminta voisi olla. Tietenkin lapsen vanhemmilta voi kysyä, mitä he haluavat lapsen kanssa tehtävän ja myös tämän takia alkukeskustelun tärkeyttä ei voi olla korostamatta. Mutta ehkä sitten kun olen lastentarhanopettajana töissä tiedän paremmin mitä tämä joitain on. Eihän kukaan ole seppä syntyessään!

Mutta jäävätkö nämä uskonnottomat lapset jostain paitsi, jos he eivät saa osallistua katsomuskasvatukseen? Katsomuskasvatushan on osa kokonaisvaltaista varhaiskasvatusta. Mielestäni on harmi, jos jotkut lapset eivät voisi osallistua katsomuskasvatukseen, sillä eihän se ole sama asia kuin uskontokasvatus. Ehkä jos vanhempien kanssa keskustelee asiasta, hekin ymmärtävät tuon eron ja antavat lapsensa osallistua esimerkiksi hiljentymishetkeen tai johonkin muuhun vastaavaan. Useinhan on niin, että uskonnottomat perheet antavat lapsensa osallistua näihin aktiviteetteihin ja mielestäni se on hyvä, sillä niin lapsi saa osallistua muun ryhmän toimintaan ja oppii muista katsomuksista ja kulttuureista.

Tapani mukaan innostuin googlettamaan asiaa ja eteensi osui tämä sivu: http://reilupaivakoti.fi/?page_id=55. Suosittelen siihen tutustumista, sillä siellä esimerkiksi uskonnottomat perheet kertovat kokemuksiaan siitä, kuinka päiväkodit suhtautuvat uskonnottomiin perheisiin, sekä mitä nämä lapset tekevät sillä aikaa kuin muilla on katsomuskasvatusta. Muutenkin sivu on tutustumisen arvoinen, sillä mielestäni Reilu päiväkoti -hanke kuulostaa todella reilulta (nimensä mukaan), vaikka olenkin kristitty. Tässä sivulta löytynyt kuvaus heidän toiminnastaan: "Reilu päiväkoti on Helsingin vapaa-ajattelijoiden ja Helsingin humanistiyhdistyksen hanke kehittää parempaan suuntaan päiväkotien suhtautumista uskonnottomiin ja eri uskontoja tunnustaviin perheisiin." Enhän minä ole menossa tuputtamaan omaa katsomustani päiväkotiin vaan omalta osaltani kasvattamaan ja hoitamaan toisten ihmisten lapsia. Jos haluan toteuttaa oman katsomukseni mukaista katsomuskasvatusta niin ainahan voin yrittää hakea töihin kristilliseen päiväkotiin!

Löysin myös tällaisen mielenkiintoisen ja hieman ehkä erikoisenkin artikkelin: http://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/309202-paivakoti-kielsi-lasta-rukoilemasta-vanhempi-ihmettelee-tarhan-toimintaa. Ymmärrän, että päiväkodin (katsomus)kasvatus pitää olla tunnuksetonta, ja päiväkodissa ei tulisi harjoittaa mitään uskontoa, mutta onko tarpeen kieltää lasta rukoilemasta, jos hän niin haluaa tehdä? Jätän tällaisen kysymyksen ilmaan...

Ja tässä vielä linkki mainitsemaani YLE:n artikkeliin: http://yle.fi/uutiset/uskonnottomia_on_suomessa_jo_yli_miljoona/5431247

Paljon onnea vaan! Vai onnitellako ollenkaan?

Minulla on ollut monta viikkoa aikeissa kirjoittaa postaus tänne, mutta kaiken kiireen keskellä se on jäänyt tekemättä. Olen kyllä pohtinut luennoilla käytyjä aiheita, kuten erilaisia kulttuureita ja niiden kohtaamista päiväkodissa sekä juhlia. Mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja päätin kirjoittaa tänne! Nimittäin sekamelskan kulttuureista ja juhlista, sillä nehän liittyvät selvästi toisiinsa, ovathan juhlat osa kulttuuria.

Eräänä päivänä luin eräässä Facebook-ryhmässä kysymyksen siitä juhlivatko muslimit syntymäpäiviä. Tuhahdin itsekseni ja mietin, että tietenkin juhlivat miksipäs eivät. Kyllähän hekin ovat syntyneet, joten tietenkin he juhlivat syntymäpäiväänsä. Rupesin sitten lukemaan keskustelun kommentteja, joissa muslimit vastailivat kysymykseen. Selvisikin, että useat muslimit eivät juhli syntymäpäiviä, koska se on jotain mikä ei ole tullut islamista. Tunsin hetken ajan itseni todella tyhmäksi. Monta vuotta kouluja käyneenä ja varsinkin uskonnossa hyvin koulussa pärjänneenä, luulin tietäväni jotain islaminuskosta, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Tässä on taas hyvä esimerkki siitä, että koskaan ei voi tietää liikaa jostain, vaan aina voi oppia jotain uutta. Muslimit tosiaan juhlivat vain kahta eid -juhlaa ja perjantait ovat heille tärkeitä. Tässä tietenkin on taas hyvä muistaa, että kaikkia ei voi sulloa samaan säkkiin vaan myös muslimeihin mahtuu niitä, jotka elävät uskonsa mukaan ja niitä, jotka ovat tapamuslimeja. Eli riippuu paljonkin ihmisestä mitä hän juhlii ja milloin.

Löysinkin https://islamqa.info/ar -sivulta kattavan vastauksen siitä, mitä muslimit saavat juhlia: "There is nothing wrong with celebrating happy occasions such as marriage, the birth of a child, the return of one who was away, passing exams, getting a job and other regular matters, on condition that that is done at the time it happens and is not repeated, because if it is repeated it becomes an eid or festival, and it is not prescribed for us Muslims to celebrate any festival other than Eid al-Fitr, Eid al-Adha and Jumu‘ah. It is not prescribed to celebrate every year one’s birthday or wedding anniversary or graduation from university and the like." Eli he juhlivat syntymää tapahtumana, mutta jokavuotinen syntymäpäivän juhlistaminen ei ole suotavaa. Mielenkiintoinen uusi tieto ainakin minulle. Sivustosta löytyy muutenkin paljon hyviä kysymyksiä ja vastauksia islamiin liittyen.

Keskustelua lukiessani mietin sitä, kuinka muslimilapset suhtautuvat siihen, että he eivät saa viettää syntymäpäiviään vaikka päiväkodissa olevat kaverit juhlistavatkin synttäreitään. Päiväkodeissahan on yleensä tapana muistaa jokaista lasta syntymäpäivänään. Selvisi, että muslimilapset (joiden kotona ei juhlisteta syntymäpäiviä) eivät osallistu kavereidensa synttärijuhliin. He eivät myöskään saisi ottaa syntymäpäivälahjaa vastaan, mutta jos sen torjumisesta voisi seurata ystävyyden menettäminen, lahjan saa ottaa vastaan kunhan vain selittää, että ottaa lahjan vastaan ystävyyden, ei syntymäpäivän, vuoksi. Useat sanoivat myös, että lapset eivät ole moksiskaan siitä, etteivät juhli synttäreitä.

Tästä syntymäpäivänvietosta mieleeni muistui eräs kaverini ala-asteelta. Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia. Hän kertoi minulle, ettei viettänyt synttäreitään eikä myöskään saanut lahjoja, ei edes jouluna. Tämä tuntui minusta hyvin oudolta, mutta kun hän selitti asian, ymmärsin, että hänen perheessään asiat tehtiin vain hieman eri tavalla. Muuten hän oli aivan samanlainen kuin minä. En koskaan onnitellut häntä tai antanut hänelle lahjoja, mutta se ei vaikuttanut ystävyyteemme. Hänellekin asia oli aivan ok, koska hänen vanhempansa olivat selittäneet asian hänelle ja omien sanojensa mukaan hän ei osannut kaivata jotain, mitä hänellä ei ole koskaan ollut.

Tulen todennäköisesti kohtaamaan päiväkodissa muslimilapsen tai toisenkin työurani aikana. Mielestäni jo senkin takia on tärkeää ottaa selvää eri kulttuureista ja heidän tavoistaan, jotta omaa jonkinlaisen yleistiedon asiasta. Tietenkään kaikkea ei voi osata heti alkuun, mutta matkan varrellahan sitä oppii. Ja on myös tärkeää tutustua henkiläkohtaisesti tämän kulttuurin edustajiin, sillä harvoin pelkkä kulttuuriin perustuva tieto kertoo kaiken ihmisestä. Tämänkin vuoksi olisi hyvä keskustella lapsen vanhempien kanssa. Lisäksi tulisi keskustella heidän kanssaan siitä mitä mieltä he ovat asioista, kuinka heidän kotonaan asiat hoituvat, mitä päiviä he juhlistavat, mihin kaikkeen lapsi saa osallistua (esim. katsomuskasvatuksessa), mitä he toivovat päiväkodin henkilökunnalta jne. aivan kuten luennoillakin on ollut puhetta. En kuitenkaan usko, että asiasta koituisi ongelmia, ainostaan vaan hieman lisää järjestelyjä ja pohtimista. Eli kunhan vähän laitan liikkumaan aivosolujani niin enköhän keksisi jotain mielekästä toimintaa tällekin lapselle, ja ainahan voi kysyä hänen vanhemmiltaan, mitä he toivoisivat sillä aikaa tehtävän. Ja eihän niiden synttäreiden juhlinta jatku koko päivää, vaan tietyn hetken verran. Enkä myöskään usko, että lapsi kokisi asian jotenkin kamalan kauheana, jos hänelle on selitetty selvästi miksi hän ei osallistu muiden lasten synttäreiden viettoon. Se olisi hänelle varmaan enemmänkin normaalia. Olisi hyvä selittää myös ryhmän muille lapsille, miksi tämä lapsi ei osallistu synttärijuhliin, jotta kaikki tietäisivät mistä on kyse. Pienet lapset ovat niin ihanan suloisia ja suvaitsevaisia, joten en usko heidän pahastuvan siitä, että yksi kaveri on hetken joukosta poissa.

Minun oli tarkoitus puhua yleisesti juhlista ja niiden merkityksestä tässä postauksessa, mutta taisinkin innostua syntymäpäivistä niin paljon, että muu unohtui aivan kokonaan. Mutta näin yhteenvetona voin sanoa, että juhlien viettäminen pitäisi olla yksi osa lasten elämää. Heidän tulisi huomata, että elämässä on arkea ja juhlaa, työtä ja lepoa. Itse viettäisin ehkä liiankin hanakasti kaikkia kissan ristiäisiäkin, ainakin sellainen kuva jäi eräästä ryhmäkeskustelusta katsomuskasvatuksen luennolla. Tietenkään en aivan jokaista juhlaa suunnittelisi viikkotolkulla, mutta osan pienimmästäkin juhlista voisi edes mainita esimerkiksi aamupiirissä, jotta lasten ei tarvitsisi ihmetellä miksi salossa liehuu Suomen lippu. Hyvä osoite, mistä löytyy eri kulttuureiden tärkeitä juhlia, on http://www.juhlakalenteri.fi/etusivu/ ja tulen varmasti hyödyntämään sen antamaa tietoa tulevaisuuudessa. Kaikilla lapsillahan on oikeus viettää oman katsomuksensa juhlia ja niitä pitäisi pystyä toteuttamaan päiväkodissa. Päiväkodin työntekijöiden tehtäväksi siis jää ottaa selvää eri katsomuksen omaavien lasten juhlista, ja toteuttaa niitä mahdollisuuksien mukaan. Näin lapset oppivat toisten lasten katsomuksista ja niiden arvostamisesta. Juhlien viettäminen on yksi hyvä ja helppo tapa toteuttaa katsomuskasvatusta päiväkodissa, mutta toivottavasti se ei jäisi ainoaksi katsomuskasvatuksen toteuttamistavaksi. Juhlien kautta olisi hyvä toteuttaa myös historiakasvatusta, ovathan useat juhlat vanhoja perinteitä. Itse haluaisin osaltani elvyttää esimerkiksi elonkorjuujuhlaa, joka on vanha, perinteinen suomalainen juhla ja siitä voisi saada hauskan tapahtuman lapsille. Ehkä myös ryhmäni muslimilapset voisivat osallistua herneenversojen korjuuseen ja syömiseen juhlan tiimellyksessä, kunhan juhlasta ei tehtäisi jokavuotista!

Hiljaa, hiljaa, kirkonkellot kajahtaa!

Kirkossa osa 1.
On joulupäivän aamu. Saavun perheeni kanssa kirkkoon ja juoksen edeltä, jotta saan avata ison, raskaan kirkon oven. En kuitenkaan jaksa avata ovea yksin, mutta yhdessä äitini kanssa saamme oven avattua. Sisällä on hiljaista lukuun ottamatta pientä puheensorinaa ja ääniä, jotka saavat aikaan kirkon penkkeihin istuvat ihmiset. Kaikki kirkon kynttilät on sytytetty ja lähellä alttaria on seimiasetelma. Kuinka kauniilta kaikki näyttääkään. Kirkko on tupaten täynnä. Istumme penkille, jossa on meille kuudelle tilaa. Änkeän isäni viereen ja puristan nyrkissäni kahta kolikkoa, saisin itse laittaa rahaa kolehtiin. Pian urut alkavat soida, alttarille saapuu pappi ja joulukirkko voi alkaa.

Kirkossa osa 2.
Istun äitini ja sisaruksieni kanssa kirkon kovalla, kylmällä penkillä. En millään jaksaisi istua paikallani hiljaa ja kuunnella pappia, jonka puhe saa minut tylsistymään. Alan kutittaa veljeäni, joka alkaa nauraa ja kiemurrella. Edessämme olevat ihmiset kääntyvät katsomaan meitä paheksuen ja äitini pyytää meitä olemaan hiljaa. Katselen ympärilleni, suurin osa ihmisistä on vanhoja ja joukossa on vain muutama lapsi. Pyydän äidiltäni hänen virsikirjansa lainaan ja alan piirtää sen tyhjille sivuille kuvia mustekynällä. Vihdoin ja viimein lapset kutsutaan pyhäkouluun ja pääsemme sisaruksieni kanssa askartelemaan sekä leikkimään kangastaululla, johon aina laitamme luvatta Raamatun henkilöitä. Kun laitamme Jeesuksen seisomaan pilven päälle, pyhäkoulutäti tulee torumaan meitä. Mielestämme pilvi on vain juuri se paikka, mihin Jeesus kuuluu...

Yllä on kaksi kirkkoon liittyvää muistoa lapsuudestani. Ensimmäinen on mukava, iloinen ja hyvä muisto, mutta toiseen liittyy myös ikävämpiä asioita kuten tylsistymistä ja vaikeutta olla hiljaa. Pidin kuitenkin kovasti pyhäkoulusta ja siellä tehdyistä asioista, vaikka suurin osa jumalanpalveluksista olivat mielestäni tylsähköjä, lukuun ottamatta joulukirkkoa. Eniten ongelmia tuotti juuri paikallaan istuminen ja hiljaa oleminen, pienelle se oli todella vaikeaa vaikka sitä tiesikin, että niin kirkossa kuuluu käyttäytyä. Kävin kuitenkin melkein joka sunnuntai kirkossa perheeni kanssa. Nykyään mielipiteeni jumalanpalveluksista ovat muuttuneet ja käynkin kirkossa silloin tällöin. Lisäksi ulkomaanmatkoillani käyn tutustumassa erilaisiin kirkkoihin, sillä mielestäni ne ovat kauniita sekä ihanan rauhallisia rakennuksia. On rauhoittava istua kirkon penkillä, katsella siellä olevia maalauksia, alttaritauluja ja kaikkia pieniä yksityiskohtia. Kirkkorakennukset kertovat paljon paikallisesta kulttuurista ja on mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi katolilainen ja ortodoksinen kirkko eroavat toisistaan.

Tällä viikolla katsomuskasvatuksen luennolla kävimme tutustumassa Savonlinnan tuomiokirkkoon. Paikka oli minulle entuudestaan tuttu, mutta en ollut ennen tutustunut kirkkoon samalla tavalla kuin nyt. Saimme kiertää, tutkia ja katsella kirkkoa omassa rauhassamme. Itse keskityin kiertelemään rakennusta, katselemaan kirkkoa auringonvalossa yläparvelta sekä tutkimaan erilaisia symboleja. Yritin jopa kiivetä kellotorniin, mutta kierreportaiden aivan viimeisillä askelilla korkean paikan kammoni sai minusta vallan eivätkä heiluvat saranat auttaneet asiaa yhtään. Laskeuduinkin alas häntä koipien välissä varmana siitä, että olin löytänyt yhden paikan kirkossa, minne en lapsia veisi.

Kirkkopedagogiikka oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tietenkin tiesin, että päiväkotiryhmät voivat vierailla kirkossa, mutta se, että kirkossa voi tehdä näin mukavia ja lapsiystävällisiä asioita, oli minulle uutta. Mielestäni kirkon tutkiminen lasten ehdoilla (tai paremmin sanottu: se, että vierailu on organisoitu lapsia ajatellen) on hyvä ja lapsilähtöinen tapa oppia uutta ja tutustua tähän pyhään rakennukseen. Ennen vierailua päiväkotiryhmän kesken voi keskustella tulevasta retkestä ja vaikkapa lukea kirkkoon liittyvä satu (esimerkiksi Vanhan kirkon satukirja). Vierailun aikana ei ole pakko koluta läpi kirkon joka nurkkaa, vaan on myös mahdollista keskittyä vain muutamaan asiaan. Lisäksi vierailun jälkeen lasten kanssa voidaan keskustella kaikesta, mitä kirkossa on nähty, tehty ja kuultu, sekä piirtää, katsella kuvia tai tehdä muuta vierailuun liittyviä asioita.

Kirkkopedagogiikka on mielestäni lapsiystävällinen tapa tutustua kirkkoon ja saada kirkosta muunlainen kuva kuin se iänikuinen "istu ja ole hiljaa". Kirkossa vierailun jälkeen innostuin etsimään lisää tietoa kirkkopedagogiikkaan liittyen ja löysin mielestäni hyvän kirjoituksen siitä, mitä kirkossa voisi lasten kanssa tehdä. Suurinta osaa kirjoituksessa esiin tulleista asioista voisi hyvinkin tehdä katsomuskasvatuksessa (kuten kokeilla lasten kanssa saadaanko kirkko liikahtamaan työntämällä sen seinää), mutta jättäisin ristinmerkin tekemisen, rukoilemisen ja lasten siunauksen pois, sillä mielestäni ne ovat jo uskontokasvatusta. Jos joku haluaa lukea aiheesta, niin tässäpä linkki: http://www.valomerkki.fi/vantaan-lauri/vantaan-lauri-arkisto/viidella_aistilla_kirkossa

"Minun Suomeni on kansainvälinen, monikulttuurinen ja suvaitsevainen"

Juuri niin, tämän viikon postaukseni otsikko on lainattu toiselta henkilöltä! Olenpa mielikuvitukseton! Kokoomuksen kansanedustaja Lenita Toivakka kommentoi noilla sanoilla monikulttuurisuuskeskustelua heinäkuussa 2015. Mutta tuo otsikko kuvaa loistavasti omia mietteitäni kotimaastani, sillä minun Suomeni ON kansainvälinen, monikulttuurinen ja suvaitsevainen. Jos jatkat lukemista, sinulle toivottavasti selviää miksi olen tätä mieltä.

Olen aina ollut kiinnostunut muista kulttuureista ja uskonnoista. Kun olin pieni, muistan kuinka pyöritin karttapalloani ja kirjoitin pieneen vihkooni listan kaikista niistä maista, joihin halusin matkustaa. Maita kertyi listaan melkein sata, ja niistä on vielä noin 80 maata läpi käymättä! Muiden maiden kulttuurit kiinnostivat minua niin paljon, että lukiossa lähdin vaihto-oppilaaksi Chileen (kuten olen jo aiemmin maininnut) ja myöhemmin palasin sinne opiskelemaan. Tämä oli pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevalle tytölle iso asia ja olen kaikesta paljon velkaa vanhemmilleni, jotka kannustivat minua toteuttamaan unelmiani.

Nykyään monikulttuurisuus on itselleni arkipäivää. Olen seurustellut yli puoli vuosikymmentä chileläisen miehen kanssa. Olen tutustunut hänen uskontoonsa, hänen ajatuksiinsa maailmasta, hänen kieleensä, tapoihinsa ja hän on tehnyt samoin minun ja kulttuurini kanssa. Vaikka olemme kasvaneet eri kulttuureissa, emme loppujen lopuksi ajattele asioista kovinkaan eri tavoin. Ehkä kulttuurimme ovatkin jollain tavoin lähellä toisiaan. Tietenkin eroja löytyy, mutta sehän vain rikastuttaa molempien elämää. Perheeni on muutenkin melko monikulttuurinen. Siskoni on naimisissa nigerialaisen kanssa ja heidän lapsillaan on kaksoiskansalaisuus. Siskonlapseni puhuvat kolmea eri kieltä ja on mielenkiintoista seurata kuinka he puhuvat äitinsä kanssa suomea, isänsä kanssa yorubaa ja siihen päälle vielä englantia. Monikulttuurisuus on siis iso osa omaa elämääni.

Monikulttuurisuus näkyy myös päiväkodeissa. Suomessa, varsinkin pääkaupunkiseudulla, maahanmuuttajalasten ja kahden kulttuurin perheiden lasten määrä on kasvanut päiväkodeissa. Tämän takia lasten parissa työskentelevien tulisi miettiä omia arvojaan ja ajatuksiaan tämänkin asian tiimoilta, koska hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa suurin osa työskentelee sellaisessa lapsiryhmässä, jossa on myös maahanmuuttajalapsi(a). Kasvattajillahan on velvollisuus välittää tietoa, kokemuksia ja asenteita erilaisista ajattelutavoista, kuten luennolla tuli ilmi. Mielestäni yksi keino saada oikeaa tietoa monikulttuurisuudesta on keskustelemalla erilaisista kulttuureista ja ihmisistä niin aikuisten kuin lastenkin kanssa. Lapsissa tosin on ihanaa se, että he eivät välitä minkä näköinen, värinen ja kokoinen heidän leikkikaverinsa on. Me aikuiset voisimme oppia niin paljon lapsista! Ja kuten luennollakin sanottiin, monikulttuurisuus tulisi nähdä rikkautena eikä vain ylimääräisenä taakkana. Tietenkin monikulttuurinen lapsiryhmä voi teettää enemmän töitä ryhmän aikuisille kuin niin sanottu "peruslapsiryhmä", mutta mielestäni se ei pitäisi olla este laadukkaan katsomuskasvatuksen järjestämiselle.

Viime aikoina ei ole voinut olla huomaamatta keskustelua maahanmuuttajista, varsinkin Suomeen tulleista pakolaisista. Ihmiset tuntuvat olevan jopa liiankin varuillansa uusien tulokkaiden kanssa ja sen huomaa jo kadulla kävellessä, puhumattakaan internetin ihmeellisestä maailmasta. Ymmärtäähän sen, että kaikki uusi voi tuntua aluksi epäilyttävältä ja pelottavalta, mutta myös vihapuhe tuntuu yleistyneen ja se ei ole mielestäni hyväksyttävää. Mutta kerronpa esimerkin omasta kokemuksestani parin viikon takaan. Poikaystäväni oli siis käymässä luonani täällä Savonlinnassa ja kun kuljimme kahdestaan pitkin kaupunkia, saimme osaksemme uteliaita, mutta ystävällisiä katseita ihmisiltä. Moni jäi katsomaan meitä pitkäänkin, ehkäpä he halusivat tietää mitä kieltä me puhuimme. Tämä ei haitannut meitä ollenkaan, sillä uteliaisuus on luonnollista ja ystävälliset katseet eivät tee pahaa kenellekään. Mutta kun poikaystäväni kulki yksin kaupungilla, kaikki katseet eivät olleet enää ystävällisen uteliaita vaan osa katsoi häntä päästä varpaisiin, osa arvostellen ja eräs jopa hieman vihamielisen oloisesti tuijotti häntä, tuhahti ja jatkoi matkaansa. Yritäpä siinä sitten selittää, etteivät kaikki suomalaiset ole tuollaisia. Onneksi hän tietää sen.

Ja kaikki tämä tapahtuu Suomessa; kansainvälisessä, monikulttuurisessa ja suvaitsevassa Suomessa! Toivottavasti jonain päivänä olemme tuota kaikkea...

Niin, en miten kuinka paljon tämä aiheeseen liittyy, mutta tuossa vähän aikaa sitten uutisoitiin perheenyhdistämiseen liittyvästä lakimuutoksesta, jota sisäministeriö valmistelee. Tämä lakimuutos asettaisi korkeammat tulorajavaatimukset kaikille perheenyhdistymistä haaveileville, myös minun elämäni tulee mahdollisesti vaikeutumaan. Mutta tässä aiheeseen liittyvä hyvä blogikirjoitus, jos kiinnostaa lukea aiheesta: http://www.duoduo.fi/blogi/olisiko-sinulla-varaa-rakastua-ulkomaalaiseen

Ja tässä vielä lähde tuohon Toivakalta lainattuun kommenttiin: http://www.lansi-savo.fi/uutiset/lahella/lenita-toivakka-kommentoi-monikulttuurisuuskeskustelua-minun-suomeni-kansainvalinen

Tyst nu och lyssna på tystnad

Minulla oli vaikeuksia valita mistä aiheesta kirjoittaa tällä viikolla, sillä tämän viikon luennoilla käytiin läpi monta mielenkiintoista aihetta kuten kirkkopedagogiikka ja monikulttuurisuus. Mutta eilen kun tarvoin polviin asti yltävässä lumihangessa hiljaisen metsän läpi päästäkseni vanhempieni mökille, päätin, että haluan kirjoittaa hiljaisuudesta ja hiljentymisestä (vaikka toinen blogisti kirjoittikin siitä tällä viikolla). Pysähdyin nimittäin toviksi keskelle koskematonta lumista metsää kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta ja pitkästä aikaa tunsin oikeasti pääseväni pois arjen kiireestä ja tohinasta. Tämä kokemus vahvistui perille päästyäni kun istahdin mökin terassille katselemaan ja kuuntelemaan hiljaista, talvista järvimaisemaa. Mielestäni mikään ei ole levollisempaa kuin luonnon rauha. Oma elämäni on tällä hetkellä liiankin kiireistä tasapainottelua opintojen, töiden ja vapaa-ajan välillä. Näistä kolmesta juuri vapaa-aika on jäänyt niin vähälle, että hiljentyminen tulisi todella tarpeeseen. Jos sille vain löytyisi aikaa.

Ja pitäisihän sille löytyä aikaa, niin tärkeää se on. Olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä hiljentymään ja rauhoittumaan. Kuten luennollakin sanottiin, että hiljaisuus ei tarkoita välttämättä täysin hiljaista ympäristöä vaan se on enemmänkin sisäinen tila. Minulle hiljentyminen tarkoittaa lähinnä luonnon rauhaa, lukemista, musiikin kuuntelua ja kirkkoon menemistä. Erityisesti luonnossa kävely ja oleilu on minulle se henkireikä, joka antaa minulle voimaa ja energiaa arkeen. Luonnossa voin kuunnella erilaisia rauhoittavia ääniä, katsella puiden vihreitä lehtiä tai valkoista hankea. Ajattelukin tuntuu sujuvan luonnossa paremmin kuin taustamelun pauhatessa. Asuessani Chilessä koin hiljentyväni vain harvoin, koska asuin suurehkossa ja meluisessa kaupungissa, jossa tuntui, ettei kuullut edes omia ajatuksiaan. Mutta sieltäkin löysin oman paikkani hiljentymiseen, nimittäin merenrannan. Rannalla istahdin lämpimään, pehmeään hiekkaan ja kuuntelin aaltojen kohinaa katsellen kaunista, kimmeltävää merta. Rauhoittuminen auttoi jaksamaan arjen kiireen keskellä.

Päiväkodissa olisi hyvä antaa lapsille mahdollisuus hiljentymiseen, sillä hekin tarvitsevat hetkiä, jolloin he voivat rauhoittua. Vaivaantunut hiljaisuus ei ole mielestäni se paras vaihtoehto lapsille, sillä monelle tällainen hetki voi olla enemmänkin hankala ja ahdistava kuin rauhoittava. Suosisin mieluummin kuvien katsomista, satujen lukemista ja rauhallisen musiikin kuuntelemista. Lapsen arki voi olla kiireistä, aivan kuten aikuisellakin, ja olisi hyvä välillä pysähtyä keskittymään, kuuntelemaan ja katselemaan. Opintojeni aikana olen enemmän kuullut siitä, mitä kaikkea toimintaa lapsilla pitäisi olla; työkasvatusta, leikkiä, opetusta jne. mutta rauhoittumisesta ja hiljentymisestä mainitaan vain sivulauseissa, lähinnä nukkumisen yhteydessä. Tai tällainen olo minulle on asiasta jäänyt, saatan hyvinkin olla väärässä. Mutta siis, tietenkin kaikki nämä toiminnalliset tuokiot ovat tärkeitä, mutta myös hiljentymistä, joka ei ole vain nukkarisadun lukemista, olisi mielestäni hyvä sujauttaa vaikkapa niihin pedagogisiin jaksoihin.

Mielestäni hiljaa olemisella ja hiljentymisellä on suuri ero. Ollessani harjoittelussa päiväkodissa 3-5-vuotiaiden lasten ryhmässä kuulin useasti kehotuksen (tai käskyn) olla hiljaa. Sormi nostettiin melkein päivittäin huulien eteen ruokailutilanteessa tai kelloa soitettiin hiljaisuuden merkiksi. Jos joku lapsi ei osannut pitää suutaan kiinni, hänet määrättiin istumaan omalle naulakkopaikallensa. Ymmärrän tietysti, että suuren lapsiryhmän kanssa on tärkeää säilyttää järjestys, ja toisen puheenvuoroa on kunnioitettava, mutta onko paras ratkaisu laittaa lapsi 20 minuutiksi istumaan pois muiden luota ja tämän jälkeen ei edes käydä läpi hänen kanssaan miksi hänet oli passitettu muualle. Ehkä se ei ollut pedagogisesti parhaiten hoidettu tilanne. Hiljentymistä puolestaan oli esimerkiksi lepo- ja nukkumishetki, jolloin lapset saivat joko nukkua tai vaan pötkötellä, satujen kuunteleminen tai aikuisen sylissä oleminen.

Enemmän olisin kuitenkin toivonut hiljentymistä ja vähemmän hyssyttelyä.

Kuka kantaa tädin arkkua?

Kuolema on aina askarruttanut ihmisiä. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja siihen liittyy monia kysymyksiä. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Päättyykö kaikki siihen viimeiseen hengenvetoon vai odottaako meitä jotain rajan toisella puolella? Minulla oli etuoikeus tuntea kaikki isovanhempani, mutta viime syksynä minusta tuli isovanhemmaton. Olen siis joutunut pohtimaan omien kokemuksieni kautta kuolemaa ja sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mielestäni kaikki ei voi olla tässä vaan kuoleman jälkeen on oltava elämää. Eihän siinä olisi mitään järkeä, jos vain elelisimme täällä ja yksi kaunis päivä kuolisimme pois ja lakkaisimme olemasta. Niin, uskon moneen asiaan, mitä ei voi järjellä selittää, mutta kuoleman jälkeisen elämän olemassaolon perustelen järjellä, vaikka siitäkin on järki kaukana. Todella loogista! Vaikka uskonkin kuoleman jälkeisen elämään, ei kuolema ole koskaan ollut minulle mieluinen keskustelunaihe, mutta olen kuitenkin vuosien myötä oppinut puhumaan siitä.

Kuoleman voi helposti unohtaa, jos se ei tule lähelle. Mutta kun joku läheinen kuolee, maailma tuntuu romahtavan. Ensin tuntuu kuin ei saisi henkeä ja tajunta taistelee tapahtunutta vastaan. Ei hän voi olla kuollut, vastahan minä näin hänet. Miksi juuri hän? Miksi juuri nyt? Rintaa puristaa ja itkusta ei tule loppua. Kaikki asiat muistuttavat hänestä. Mutta ajan myötä kipu alkaa hellittää ja suru hälvetä. Ja lopulta surun kanssa oppii elämään.

Onneksi lapset eivät koe kuolemaa samallalailla ahdistavaksi kuin aikuiset (tai siis minä, ehkä on parasta puhua vain omasta puolestani). Kuten luennolla sanottiin, lapset miettivät enemmänkin sitä jäävätkö he yksin kuin sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. On kuitenkin hyvä miettiä kuolemaan liittyviä kysymyksiä, jotta osaisi käsitellä asiaa yhdessä lasten kanssa. Viime syksynä pääsin, tai oikeastaan jouduin, puhumaan paljon kuolemasta siskonlapsieni kanssa. Erityisesti 4-vuotias siskontyttöni pohti mitä isomummille oli tapahtunut. Katsoimme parhaaksi sanoa hänelle, että isomummi oli kuollut ja mennyt taivaaseen isoukin luokse. Tähän siskontyttöni totesi, ettei häntä harmittanut, mutta itkisi silti hieman hautajaisissa. Hän ei ollut surullinen, koska tiesi, että isomummilla oli kaikki hyvin.

Mummini hautajaisten jälkeen siskontyttöni jatkoivat kuolemasta puhumista. He jopa leikkivät hautajaisia, mikä ei ollut mielestäni väärin, sillä näin he käsittelivät tapahtunutta. Leikki perustui yksinkertaisuudessa siihen, että vuorotellen toinen tytöistä ”kuoli” ja toinen osallistui hänen hautajaisiinsa. Yksi mielenkiintoinen kuolemaan liittyvä keskustelu koski minua ja minun kuolemaani. Siskontyttöni kysyi siskoltani, että sitten kun täti kuolee niin kantaako Henna (3-vuotias kummityttöni, nimi muutettu) tädin arkkua? Siskoni vastasi tähän, että jos Henna haluaa, niin tietenkin hän saa kantaa tädin arkkua, aivan kuten mummi kantoi isomummin arkkua hautajaisissa. No, nyt minulta puuttuu vain viisi arkunkantajaa! Toivottavasti vain elän niin pitkään, että kummityttöni jaksaa kantaa arkkuani. (Tässä tällainen pieni välikevennys!)

Mielestäni lasten mietteet ja kysymykset, jotka liittyvät kuolemaan, on otettava vakavasti. Kaikkeen ei tarvitse olla vastauksia ja asiaa voidaan pohtia yhdessä lapsen kanssa. Ja kuolemaan liittyvissä kysymyksissähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, vain oletuksia ja pohdintoja. Esimerkiksi kirjojen kautta on hyvä käsitellä kuolemaa lasten kanssa (huomaa kirjavinkki postauksen lopussa). On hyvä tuoda esille myös se, että ihmiset ajattelevat asiasta eri tavalla, (kuten luennoilla on ollut puhetta). Tärkeää on kuitenkin se, että asioista puhutaan lasten kanssa eikä heitä jätetä kysymyksineen yksin.

Myös lemmikkieläinten kuolemaan on mielestäni suhtauduttava vakavasti, sillä lapselle lemmikin menettäminen voi olla kova paikka, onhan lemmikki monesti kuin perheenjäsen. Itsekin muistan kuinka pahalle tuntui menettää lemmikki ja kuinka sisaruksieni kanssa pidimme hautajaiset jopa akvaariokaloillemme. Vanhempamme suhtautuivat aina vakavasti menetyksiimme ja osallistuivat arkkujen askarteluun. Vuosien saatossa meillä oli oma lemmikkieläinten hautausmaa, jonne veimme kynttilöitä ja muistelimme menehtyneitä ystäviämme.

En tiedä vieläkään kuinka vastata kaikkiin kuolemaan liittyviin kysymyksiin, mutta tiedän kuitenkin sen, että noin 35 vuotta kestävän tulevan lastentarhanopettajanurani aikana tulen käsittelemään aihetta lasten kanssa. Minun olisi siis hyvä jatkaa valmistautumista tulevaan ja onneksi tämä opintojakso antaa siihen eväitä. Ja matkan varrellahan sitä oppii!



Kirjavinkki: Mielestäni yksi hyvä kirja, jonka avulla voi käsitellä kuolemaa lasten kanssa, on Timo Parvelan Tuleeko vaari vielä takaisin. Itse pidin kirjasta (löysin omani kirpputorilta) ja viime syksynä luimme sen monta kertaa yhdessä siskonlapsieni kanssa.
Tags:

Oi, muistatko vielä sen virren...

Ja muistanhan minä. Oi, muistatko vielä sen virren oli viime syksynä poisnukkuneen mummini yksi rakkaimmista virsistä ja voin vieläkin kuulla hänen laulavan sitä. Mummini tapasi laulaa minulle ja sisaruksilleni virsiä, ja ehkä sen takia ne ovat minulle niin rakkaita. Virsistä on jäänyt minulle paljon hyviä muistoja ja vieläkin veisaan niitä kirkossa käydessäni. Selventääkseni asiaa minun täytyy sanoa, etten ole koko lapsuuttani viettänyt virsiä laulellen vaan ne kerrat, kun niitä lauloin, ovat painuneet mieleeni.

Viime aikoina siskontyttöni ovat innostuneet virsistä. Kiitos tästä kuuluu äidilleni, hän on laulanut tyttöjen kanssa virsiä, aivan kuten mummini lauloi minun kanssani. Nyt minäkin olen jo päässyt veisaamaan virsiä tyttöjen kanssa. Jumalan kämmenellä taitaa olla tällä hetkellä heidän suosikkivirtensä. Tämä heidän innostuksensa saikin minut pohtimaan virsien merkitystä (tai merkitsettömyyttä) nykyajan yhteiskunnassa.

Virret ovat menettäneet jalansijaa vuosien saatossa. Kun ennen kokoonnuttiin laulamaan virsiä seurantaloille, nykyään kiistellään saako virttä 571, eli Suvivirttä, laulaa kouluissa. On ymmärrettävää, että ajat muuttuvat, enkä ole sitä mieltä, että ennen vanhaan kaikki oli paremmin, vaikka virsistä pidänkin. Muutokset ovat luonnollisia, mutta mielestäni silti ei tarvitse mennä aivan kaikkea kieltämään. Ajattelen, että virret ovat osa suomalaista kulttuuriperinnettä ja esimerkiksi juuri Suvivirsi on osa kevätjuhlaperinnettämme. Mielestäni asioiden ääripäät eivät ole yleensä parhaita ratkaisuja. Toisaalta myöskään se ei ole hyvä, jos joku ei pysty osallistumaan yhteiseen tapahtumaan yhden virren takia, koska hänen uskontonsa tai katsomuksensa ei salli sitä.

Eli mikä olisi paras, tai vähiten huonoin, ratkaisu tässä tilanteessa? Vuonna 2013 eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja tekemän päätöksen mukaan Suvivirren kohdalla on kyse juhlatraditiosta, eikä sillä ole uskonnollista luonnetta. Mutta Suomen evankelisluterilainen kirkko määrittää virret kuitenkin lauletuiksi rukouksiksi. Onko virsi aina laulettu rukous vai onko sillä eroa, missä sitä lauletaan, kuka sitä laulaa ja millä tarkoituksella? Mielestäni sillä on eroa ja konteksti on otettava huomioon. On eri asia laulaa Tiellä ken vaeltaa lasten kanssa pääsiäisenä roolileikissä kuin laulaa se ylistysmielessä jumalanpalveluksessa.

Itse olen sitä mieltä, että virsiä saa laulaa lasten kanssa. Virsiä on niin paljon, että niistä löytyy varmasti joku, jonka pystyy laulamaan päiväkodissa. Jos haluaa pelata varman päälle niin kannattaa jättää esimerkiksi psalmeihin perustuvien virsien laulaminen vähemmälle, sillä mielestäni ne ovat selvästi laulettuja rukouksia. Virret sopivat laulettavaksi esimerkiksi erilaisiin juhliin kuten jouluun ja pääsiäiseen. En kyllä tiedä kuinka paljon laulattaisin lapsilla virsiä päiväkodin musiikkituokioissa, mutta en näe syytä miksi virsiä ei voisi laulaa, kunhan ne on valittu pitämällä mielessä kohdejoukko. Ja omien kokemuksieni perusteella uskallan sanoa, että virret ovat lapsille vain lauluja muiden laulujen joukossa.

Tässä vielä linkki Helsingin Sanomiin, josta löytyy Pajuojan ratkaisu:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1375841567962

Ja tässä linkki kuuntelemaan yhtä suosikkivirttäni: Oi, muistatko vielä sen virren Mauno Kuusiston tulkitsemana
http://youtu.be/aFp7MeTtwaE
Tags:

Uno, dos, tres... Tästä se lähtee!

Taidankin olla viimeisenä liikenteessä blogin kirjoituksessa, mutta toivottavasti myöhäisellekin linnulle riittää matoja! Siltä varalta, että joku muu kuin Katsomuskasvatukseen osallistuvat henkilöt eksyvät lukemaan kirjoituksiani, voisin kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi kuka olen. Eli opiskelen lastentarhanopettajaksi Itä-Suomen yliopistossa ja suoritan opintojaksoa nimeltä Laajeneva ajattelu etiikan ja katsomuksen näkökulmasta. Siinäpä se! Tällä opintojaksolla halusin haastaa itseni kirjoittamaan blogia. Olen pitänyt blogia huonolla menestyksellä vuonna 2006 ja blogini nimi on peräisin siltä ajalta, mandariinit eivät siis liity asiaan millään tavalla. Mutta miten niin haastan itseni pitämällä blogia? No, minulle on hankalaa osallistua keskusteluihin luennoilla sillä ajattelen, että kyllä se keskustelu sujuu ilman minuakin enkä vain avaa suutani. Ketä nyt voisi kiinnostaa mitä minulla on sanottavana? Olen nimittäin tottunut olemaan se etupenkin tyttö, joka kuuntelee, tekee muistiinpanoja, nyökkäilee ja hymyilee kun muut käyvät mielenkiintoisia keskusteluja. Pitämällä blogia ”pakotan” itseni kirjoittamaan luennoilla käydyistä asioista ja ainakin muutama henkilö lukee ajatuksiani katsomuskasvatuksesta ja juuri se se tekeekin tästä suoritustavasta minulle haastavan. Mutta enää en voi pyörtää päätöstäni blogin pitämisestä, vai voinko? :D

Ajattelin tässä ensimmäisessä kirjoituksessa kertoa hieman omasta katsomuksellisesta taustastani, jotka selittävät joitakin mielipiteitäni ja ajatuksiani sekä auttavat ymmärtämään miksi olen sellainen kuin olen. Olen helluntalaisen äidin kasvattama ja olen ollut pienestä pitäen mukana helluntaiseurakunnan toiminnassa. Uskovaisena oleminen varsinkin teini-iässä oli rankkaa, sillä ivalliset kommentit jäivät nuoren tytön mieleen. Mutta sain siitä vain lisää voimaa olla erilainen, sillä sellainen minä tunsin olevani. Kun muut nuoret menivät kaupan taakse ryyppäämään, minä lähdin nuorteniltaan rukoilemaan. Mutta elämän käänteet saivat minut vetäytymään pois seurakunnan toiminnasta ja viimeistään Chilessä viettämäni vaihto-oppilasvuoden jälkeen olin jättänyt helluntaiseurakunnan taakseni. Etsikkoaikani ei kestänyt montaakaan vuotta kunnes lopulta tajusin mikä olen, kristitty mikä kristitty vaikka voissa paistaisi. Viime aikoina olen viihtynyt paremmin evankelis-luterilaisen seurakunnan piirissä, sillä koen sen olevan avoimempi ja vastaanottavaisempi sekä minulle sopivampi. Oma uskontoni ja maailmankatsomukseni ovat siis minulle suhteellisen selviä, mutta en halua kulkea laput silmilläni, vaan haluan tietää enemmän muista uskonnoista ja elämänkatsomuksista sekä keskustella niihin liittyvistä aiheista, vaikka ne voisivatkin olla arkoja tai vaikeita.

Jotta kirjoitukseni ei menisi kokonaan menneisyyteni ja ongelmieni vatvomiseksi mennäänpä itse asiaan eli katsomuskasvatukseen. Halusin aloittaa tämän blogin muistelemalla omia kokemuksiani katsomuskasvatuksesta, mutta tiukan pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että en ole koskaan osallistunut kasvatuskasvatukseen vaan kaikki uskontoon tai katsomukseen liittyvät asiat ovat aina olleet kristillistä kasvatusta. Itse asiassa alakoulussa minulle ei opetettu edes evoluutioteoriaa, koska opettajani ei uskonut siihen, joten hyppäsimme sen kappaleen yli ja kukaan ei saanut tietää kuka Darwin oikein oli ja mitä hän oli tehnyt. Tällä esimerkillä haluan sanoa, että mielestäni opettajalla ei ole oikeutta evätä lapsilta tietoa oman vakaumuksensa takia vaan hänen pitäisi kasvattaa lapsia yleissivistävästi, kuten luennoillakin on ollut puhetta. Itse tulevana lastentarhanopettajana haluankin varmistaa, että päiväkodissa toteutetaan katsomuskasvatusta, jossa otetaan huomioon kaikki ryhmän lapset, kuuluivat he johonkin uskontoryhmään vai eivät. Mutta minusta olisi mielenkiintoista tietää, mitä tehdä esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jos kaikki ryhmän lapset ovat luterilaisen kirkon jäseniä. Perustuuko katsomuskasvatus silloin vain Raamatun tarinoihin, juhliin sekä moraalikasvatukseen vai olisiko hyvä käydä lasten kanssa läpi muitakin uskontoja? Itse ajattelen, että lasten olisi hyvä tietää muistakin uskonnoista ja katsomuksista, jotta he oppisivat ymmärtämään ja hyväksymään, että asioista voi ajatella eri tavoilla. Mutta olisiko tällainen katsomuskasvatus hyväksyttävää vanhempien mielestä ja kuinka toteuttaa sitä ymmärrettävällä tavalla? Onko lapsille tarpeen kertoa asioista, jotka eivät kosketa heitä, heidän perhettään tai kavereitaan, eivät ainakaan suorasti? Olisi mukava kuulla mitä mieltä muut tästä asiasta ovat!